musikaalitarinan alku

Olipa kerran Saarijärvi. Hän oli noin neljätoistavuotias, mutta tunsi itsensä paljon vanhemmaksi. Hänen luonteensa oli saarekas. Hän ikään kuin eli puristuksessa, jossa joka puolelta hänen päälleen hönki vettä. Hänen näköalattomuutensa oli muovannut itsetunnostaan röyhistelevän ja suuria, oikeita tunteita säästelevän. Hän mielellään kehui saavutuksillaan ja lisäsi niihin tarvittaessa hieman omaa ”mahtijärveläistä” lisäänsä. Oikeasti hän ei ollut juurikaan matkustellut, eikä maailmaa nähnyt. Hän piti omaa totuuttaan oikeana totuutena, eikä suoraan sanoen uskaltanut asettaa maailmankuvaansa kyseenalaiseksi.
Hän harrasti urheilua. Mäkihyppyä ja hiihtoa, juoksemista ja salibandyä. Hänen kulttuurituntemus oli lähinnä sitä, että kirjoista luettiin takakannet ja niiden pohjalta tehtiin suuria väittämiä. ”Kuinka keskustelet kirjoista, joita et ole lukenut”, kuului yhtenä ainoista teoksista hänen kirjahyllyynsä. Muutoin siellä oli muutama elämäkertaa. Leffoista häntä viehätti dokumentit ja suomalaiset uutuusleffat.
Pyrkyrin ja elostelevan ulkokuoren alta löytyi kuitenkin myös aito hahmo. Tämä tyyppi istui mielellään järven rannalla kiviä veteen heitellen ja salaa haaveillen. Hän ei tiennyt tarkkaan mistä haaveili, hänellä oli vain tunne, että tässä maailmassa on oltava jotain muutakin häntä varten, mitä hän nyt eli. Uni jossa vesi vyöryy hänen päälleen kolmesta suunnasta ja hän litistyy väliin, oli toistunut useaan otteeseen. Hän heräsi joka kerta varmempana siitä, että jokin uusi aika hänen elämässään olisi alkamassa.

Samaan aikaan toisaalla Karstula istui kuusen juurella ja sovitti päähänsä havuista tehtyä seppelettä. ”Prinsessa”, hän kuiskasi puoliääneen, mutta ei jatkanut lausetta pidemmälle. Noin neljätoistavuotias Karstula oli luonteeltaan suorempi kuin Saarijärvi. Hänen mielenlaatuunsa oli turvenevaa ja kuusimetsää, kuivaa sekä höttövää yhtäaikaa, kiutenkin rehellistä.
Karstula sovitti seppelettä päähänsä, mutta laski sen nopeasti käsistään. Hetken häntä nolotti. Sitten hän vetäisi sen uudestaan päähänsä. ”Prinsessa”, hän kuiskasi ja katsoi taakseen. Hän ei tiennyt miksi vilkuili, mikä häntä nolotti tai pelotti. Eihän häntä kukaan kotonaan häirinnyt. Ne toiset olivat kaukana, eikä sieltä kukaan hänen luokseen koskaan vaivautunut.

”Ne toiset” pitivät parasta aikaa tulevaisuus-seminaaria Seinäjoen luona. Meno oli yltynyt ja alkuillasta hurjaksi. Puukot lentelivät ja toisia laulettiin suohon. Kokouksen aiheena oli pakkoavioliitto, jota suuri ja mahtava Valtio oli alueelle määrännyt. Myötäjäisiä oli luvattu useita miljoonia, mutta kukaan paitsi pienimmät ja raukimmat tapaukset, eivät niistä innostuneet. ”Näin me ollaan totuuttu tekemähän. Ja näin me tullahan tekemään.”
Karstula oli jollain tapaa mieltänyt itsensä kuuluvaksi tähän puukkojunkkareiden porukkaan, rajanaapuri kun oli. Mutta muutoin ei tullut tuolla päin vierailtua. Hän oli toisen heimon oma. Enimmäkseen ulkopuolinen, mutta kuitenkin. Hän oli tottunut ajattelemaan, ettei tarvinnut ketään. Hän eli itsekseen ja oli siihen tyytyväinen. Vai oliko?

Saarijärvi venytteli. Hänen aamunsa oli alkanut reippaalla juoksulenkillä. Yhtä-äkkiä ovikello soi. Siellä oli postimies. Hän toi mukanaan kirjeen. Kirjeestä löytyi kutsu. Kutsu saapua Jyväskylän pakeille. Jyväskylä oli kutsunut koolle kaikki läheiset ystävänsä, kuten kirje mainitsi. Kovin läheinen Saarijärvi ei mielestään tämän suuremman kaverin kanssa ollut, mutta imarteleehan se kun ystäväksi kutsutaan. Oikeastaan Saarijärvellä ei ollut ystäviä. Hän oli edellisenä vuonna tehnyt surullisen kuuluisan kosioretken Viitasaarelle. Jo alkujaan kaverit olivat pilkanneet tätä yritystä. Eihän heillä ollut juurikaan yhteistä. Saarijärvi oli käyttänyt kosioretkeen lähes kaikki liikenevät varansa, mutta tulos oli odotettu. Riitoihin ajauduttiin jo ennen papin aamenta. Nyt tuli kutsu seminaariin, johon myös Viitasaari oli kutsuttu. Tuo liero.
Karstula pakkaili laukkuaan. Hän päätti lähteä Jyväskylän järjestämiin kemuihin, pääsisihän siellä ainakin maistelemaan sellaisia herkkuja, mitä ei kotimetsistä löytynyt. Karstula eli oikeastaan pelkästään riistalla ja perunoilla.
Hän pakkasi laukkuun pesäpallomailan. Miksi, sitä hän ei erityisemmin ruvennut itselleen selittelemään. Hän oli vain tottunut pitämään mailaa mukanaan, kulki hän missä päin vain. Hetken hän empi, josko soittaisi Saarijärvelle ja kysyisi pääsisikö tämän kyydissä Jyväskylän tykö, mutta päätti sitten luopua ajatuksesta. Jo silloin kun hän oli syntynyt, kauan sitten, oli syntynyt myös kismaa hänen ja Saarijärven välille. Kävi nimittäin niin, että Saarijärven vanhemmat olivat toivoneet samaan aikaan syntyneen Karstulan vanhemmilta yhteiskyyditystä laitokselta kotiin. Karstulan vanhemmat eivät tällaiseen kyselyyn olleet suostuneet, vaan kaksi peräkkäistä karavaania kulki pitkän matkan tuleville asuinsijoilleen.
Kuukauden kuluttua sattui kuitenkin niin, että Karstulalla loppui maito ja tovin pohdittuaan tämä oli rohjennut mielensä ja kysynyt, josko Saarijärveltä liikenisi ylijäävää maitoa lapsensa ruokintaan. Vastaus oli nopea ja ytimekäs: Ei. Minä en ala tuon Karstulan kanssa mihinkään. Miksi? Koska se on aina niin vaikea.
Niin otti Karstula polkupyörän alleen ja lähti sotkemaan kohti Jyväskylää.

”Tervetuloa tähän rakkauden seminaariin” aloitti Jyväskylä. Paikalla olivat Saarijärvi, Äänekoski, Viitasaari, Kyyjärvi ja Kivijärvi (kaksoset joita kukaan ei koskaan toisistaan erottanut) Kannonkoski, Uurainen, Jämsä, Korpilahti, hankasalmi, Toivakka, Laukaa, Muurame ja Petäjävesi.
”Olen kutsunut teidät, ystävät rakkaat, tänne, koska minulla on tärkeää asiaa. Minä olen kokenut valaistumisen. Ystävät, erillisyyttä ei ole, tämä kaikki vuosia jatkunut erillisyys on ajanut minut kriisiin. Kriiseissä paljastuu usein kunkin todellinen luonne ja minä olen, ystävät hyvät, löytänyt valon.
Puheeni tarkoitus on yhdistää mieli. Mielellä tarkoitan tietoisuutta, sydäntä. Joskus sitä kutsutaan nimellä sydänmieli. Tämä Mieli ei rajoitu sisäisiin kokemuksiimme. Se ei rajoitu ajatteluumme. Se ei myöskään rajoitu tunteisiimme. Sitä ei myöskään voi määrittää puhtaasti fyysisesti. Se ei ole yhtä kuin kallon sisällä tapahtuvat elektrokemialliset reaktiot. Ruumis ja mieli ovat yhtä. Se tarkoittaa toisin sanoen koko olemustasi. Ei ajatuksiasi, ei tunteitasi vaan koko olemustasi. Se sisältää käsivartesi, jalkasi, vartalosi, kaulasi, pääsi. Se sisältää jalkapohjasi, polvilumpiosi, lantiosi. Se sisältää luut ruumiissasi. Olisi myös erehdys luulla että ruumiisi loppuu ihoosi. Se sisältää myös vaatteesi. Ruumiisi ei ole vain käsivartesi, jalkasi, vartalosi, pääsi, kaulasi. Se ei ole vain takamus jolla istut vaan myös tyyny sen alla. Tyyny jolla istut on myös ruumiisi. Ja patja johon sinun polvesi painavat on myös ruumiisi. Ja lattia jolla patja lepää on myös ruumiisi. Ja ilma jota hengität sisään ja ulos on myös ruumiisi. Ja valo joka osuu silmiisi ja valaisee maailman om myös ruumiisi. Aurinko on ruumiisi. Maa on ruumiisi. Planeetat, tähdet, galaksi ovat myös ruumiisi. Ja koska ruumiisi ja mielesi ovat yhtä ovat ne myös tietoisuutesi, sydämesi. Mutta vaikka asiat ovat näin niin koemme maailman, useimmat meistä, hyvin erilaisena. Joten me koemme erillisyyttä. Mutta sen aika, rakkaat ystävät, on ohitse. Ei ole erillisyyttä, ei ole erillisyyttä, ei ole erillisyyttä.”
Kaikki paikallaolijat alkoivat pikkuhiljaa yhtyä Jyväskylän matraan. “Ei ole erillisyyttä, ei ole erillisyyttä..” Vasta nyt paikalle saapui Karstula, hikisenä pyöränsä ja pesäpallomailansa kanssa ja alkoi laulaa tuntemuksiaan.

"Arvon lautamiehet kuunnelkaa
Tiedän ettei ravintolaan saavuta koskaan
Ilman asianmukaista pukua
Vaikka olen pohjimmiltani
Aivan tavallinen työnsankari
Saatan ottaa kantaa
Asioihin joita en tunne
Tulen alasti naamiaisiinnne
Jos asu on vapaa
Enkä tervehdi sankareitanne
En tunne tapaa
Poistun hiljaa kun minulle nauretaan
En tiedä alkuunkaan
mitä seuranaiselta vaaditaan..."

Saarijärvi katsoi brutaalia esitystä sivusta. Hän ei voinut irroittaa katsettaa Karstulasta. Tuo brutaali, mutta hienostunut käytös oli lumonnut hänet täysin.
Esityksen jälkeen Karstula meinasi lähteä, mutta Saarijärvi haki hänet takaisin.
Jyväskylä jatkoi.
“Olen kutsunut tänne paikalle tärkeän ihmisen, konsultin, hän tulee esittämään uuden tulevaisuuden vision, jossa me kaikki koemme vain yhtä suurta yhteyttä.”
Sisään marssi kaveri, joka liikoja mutisematta alkoi soittaa ja laulaa Guns N Rosesin kappaleen Paradise city.
Saarijärvi ja Karstula tanssivat, muut paikalla olijat kuuntelivat esitystä mykistyneinä.

Esityksen jälkeen Kannonkoski nousi ylös ja iloitsi. Hän oli täysin liekeissä uudesta perustettavasta Paradise citysta, paratiisikaupungista, jossa kaikki olisivat yhtä suurta perhettä. Muurame lähti tässä vaiheessa menemään, hänellä oli kuulmemma treffit Kauniaisen kanssa.
Seurasi hurmoshenkiset jamit, jossa iloittiin siitä ettei erillisyyttä ole. Lopulta Jyväskylä antoi takarajan kuukauden päähän. Siihen mennessä jokaisen oli luovuttava omasta sisäisestä järjestelmästään ja avattava portit uudelle ajalle. Ajalle ilman rajoja ja erillisyyttä, yhteisen Keski- Suomen aikaan. Saarijärvi ja Karstula olivat kuitenkin jo karanneet näistä kinkereistä.

Yhteisellä kotimatkalla he puhkesivat puhumaan. Vuosien puhumattomat tunteen pulpahtivat pintaan ja he pyöräilivät samalla mankelilla nauraen, laulaen ja iloiten. Niin, he olivat rakastuneet.
Saarijärvi kävi herrasmiehen tavoin heittämässä Karstulan rajalle. Sitä hän ei kuitenkaan tohtinut ylittää, vielä. Rajalla he suutelivat.

Samaan aikaan rajoille oli kömpinyt kuitenkin myös Viitasaari, joka ei ollut alkuunkaan innostunut Saarijärven ja Kartulan tekosista. Hän kuvasi koko tapahtuman kännykkäkameralleen ja hilpaisi todistusaineisto mukanaan Jyväskylän pakeille.
Uudessa rakkauden kaupungissa ei saanut olla kuppikuntia, eikä laatuun käy se että Saarijärvi ja Karstula yhdessä hengaisivat, Viitasaari esitti Jyväskylle. Jyväskylä julisti, että vapaata tahtoa ei saisi rajoittaa. Hetken perusteltuaan ja tallenteen näytettyään Viitasaari sai kuitenkin Jyväskylän uskomaan, ettei tästä hyvä heiluisi. Yhdessä he päättivät punoa juonen.
Seuraava kokous järjestettiin kahden viikon päästä. Sen oli määrä käsitellä käytännön asioita tulevaisuudessa. Käytännössä kyseessä oli kuitenkin juoni, jolla ärsyttävä rakkaussuhde saataisiin loppumaan. Rakkauspari saapui kokoukseen yhteisellä polkupyörällä.Karstula oli jopa unohtanut pesäpallomailansa kotiin. Sitä olisi vielä tarvittu.
Kokouksen alettua Jämsä,Viitasaari, Hankasalmi ja Äänekoski kaappasivat Saarijärven ja telkesivät tämän tyrmään. Karstula lähetettiin kotiin kasvamaan ja miettimään uudestaan. Hänelle lueteltiin valheita siitä millä tavoin Saarijärvi oli esimerkiksi Viitasaarta yrittänyt jallittaa. Kyseessä oli pelimies, jota kannatti välttää. Tämä oli Karstulan omaksi parhaaksi.